Sain kirjoitettua päiväkirjaani lihomisjuttua...

44547
1006 1001 1001 cd40b975032d711e7064f4cce9ba489696d90188faa3551037f9eb87d1d2a965 Ada
20. huhtikuuta 2003 12:14

...jaksaisiko joku lukea ja kommentoida?

Olisikohan kellään samantyyppisiä kokemuksia?

Vähän pelottaa julkistaa päiväkirjaansa näin, mutta otan riskin. :-)

http://adalmina.diaryland.com/

Vastaukset: 6

#1
21.04.2003 17:37

Ensimmäisenä ottaa silmään äitisi joko-tai-tyyppisyys.
Löysin tekstistä ja itsestäni paljon samaa. Olen myös joko-tai-ihminen.

Lapsuutesi kuulosti järkyttävältä. Ei tähän osaa mitään sanoa. Miten äitisi suhtautuu nykypäivänä sinuun ja mittoihisi?

#2
1006 1001 1001 cd40b975032d711e7064f4cce9ba489696d90188faa3551037f9eb87d1d2a965 Ada
22.04.2003 07:40

Näin myöhemmin olen ajatellut, että varmaan äidillänikin oli silloin jonkinlainen epätyypillinen syömishäiriö, kun suhtautuminen ruokaan ja vartaloon oli niin kaksijakoista.

Tulen äitini kanssa nykyään ihan hyvin toimeen, mutta emme ole läheisiä emmekä ole kovin paljoa yhteydessä. Uskoisin kuitenkin, että äitini on jo kehittynyt, päässyt ainakin osittain yli omista epävarmuuksistaan. Ei hän enää kiinnitä minun mittoihini mitään huomiota. Luultavasti kiinnittää huomiota positiivisessa mielessä, jos laihdun.

Suhteemme parani oikeastaan välittömästi siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa. Luultavasti minun vartalo- ja syömisongelmani olivat piinallisia äidilleni siinäkin mielessä, että ne olivat asioita, joita hän ei itsessään hyväksynyt. Ehkä hänenkin elämäänsä helpotti, kun en ollut jatkuvasti läsnä muistuttamassa hänen omista heikkouksistaan :-).

#3
1006 1001 1001 cd40b975032d711e7064f4cce9ba489696d90188faa3551037f9eb87d1d2a965 Ada
22.04.2003 15:47

Tuolla päiväkirjassa tulee aina uusin kirjoitus etusivulle, joten nyt, kun olen laatimassa uutta, laitan vielä suoran linkin tuohon lihomisen syyt -pohdintaan, ihan vain siltä varalta, että jotakuta vielä kiinnostaa:

http://adalmina.diaryland.com/syyt.html

Äitini vaikuttaa varmaan hirviöltä tuossa kirjoituksessa. Sitä hän ei ole muulta osin kuin tuon syömis-laihdutus-kilot-osastolta. Se kyllä hallitsi jossain vaiheessa lapsuuttani ihan liikaa, mutta olen koettanut ymmärtää. Äidilläni on omat vaikeutensa taustallaan.

Siihen aikaan, kun olin lapsi, syömishäiriöistä ei puhuttu samaan tapaan kuin nykyään. Kun olen myöhemmin koettanut hänen kanssaan asiasta jutella (hiton vaikeaa...), oikeastaan ainoa asia, mitä hän on suostunut siitä sanomaan, on "en tiennyt".

Olen mielessäni vapauttanut äitini syytteistä syyntakeettomana. ;-)

#4
22.04.2003 19:00

Äidin kanssa on nykypäivänäkin vaikeaa puhua syömishäiriöistä.

Äiti ei halua myöntää itselleen, että tyttärensä kärsii jostakin syömishäiriöstä. Sen takia hän luulee tyttärensä itse selvittävän ongelmansa ryhtymällä vain syömään normaalisti. Ei se ole niin helppoa.

Tarvisin ammattiapua, mutta mieluusti kertoisin äidillenikin syyn, miksi hän joutuu maksamaan laskun "turhasta". Itse alaikäisenä köyhänä lukiolaisopiskelijana en paljon kykene laskuja makselemaan, siksi tahtoisin äidin tukea tässäkin. Enemmän kuitenkin henkisellä psyykkauksella.

Ja keneltä sitten haen ammattiapua ruokailutottumusten muuttamiseen?

Ainiin. Oli sinulle kysymyskin:
Mikä on oma tilanteesi nyt? Oletko jo selvinnyt syömishäiriöstä, ja onko laihdutus edennyt toivottuun tapaan?

#5
1006 1001 1001 cd40b975032d711e7064f4cce9ba489696d90188faa3551037f9eb87d1d2a965 Ada
22.04.2003 20:54

Äitisi ja varmaan kenen tahansa, jolla ei omakohtaista kokemusta syömishäiriöistä ole, on varmaan mahdoton ymmärtää sairauden luonnetta (tai edes sitä, että se ON sairaus). Äitisi voisi käsittää homman paremmin, jos hän olisi mukana jossakin terapeuttitapaamisessa.

Ruokailutottumusten muuttamisessa auttanee ravitsemusterapeutti.

Oma tilanteeni: Kunnolla paraneminen kesti pitkään vielä senkin jälkeen, kun varsinainen bulimointi ja laihduttelu oli loppunut. Nyt olen ollut terveenä jo monta vuotta. Minulla ei ole enää edes ajatusten tasolla syömishäiriöiselle tyypillisiä piirteitä. Voisin sanoa, että tätä olotilaa kuvaa parhaiten sana vapaus; olen vapautunut syömishäiriön vankilasta. Se ei ollut mikään yhtäkkinen euforinen valaistumisen tunne, joku päivä vaan huomasin, että kas, minähän olen vapaa.

Tiedostan silti olevani altis, ja onhan se toki kokeiltukin ihan käytännössä. Nimittäin kun koin jo olevani terve kaikin puolin, päätin kokeilla VLCD-dieettiä, ja hyvin pian alkoi tapahtua kummia. Ajatukset alkoi kiertää sitä samaa vanhaa rataa kuin syömishäiriöaikoina ja tulihan minulle bulimiakohtauskin silloin. Se oli ihan hyvä opetus, tai sellaisena sen päätin ottaa. Vaikka olenkin nyt terve, joudun silti varmaan aina olemaan vähän varovainen, en voi alkaa millekään extreme-dieeteille.

Tämä uusi elintapojen terveellisempään suuntaan muuttamiseen perustuva laihdutus on sujunut oikein hyvin, tosin vastahan olen reilun viikon tätä noudattanut. Ei ole tuntunut siltä, että tarvisi olla nälässä tai kieltäytyä mistään. Varmaan terveellinen ja määrältään riittävä ruoka jo sinänsä vaimentaa kaikenlaisia herkkuhimoja. Siis herkkuhimoja ei ole ollut. Kävelylenkit ovat hiukan pidentyneet ja tahti reipastunut, parhaillaan pohdin jonkin ohjatun jumpan aloittamista. Siis ihan menee maltillisten suunnitelmieni mukaan :)

#6
23.04.2003 19:13

Luetutin äidilläni Kutri.netin aiheen syömishäiriöstäni, ahmimisesta.

Koin jo ensimmäisen edistysaskeleen, kun sain kerrottua tästä niinkin läheiselle ihmiselle kuin äidilleni.

Kaiken lisäksi äiti tietää nyt ongelmani, eikä ole niin helppo piilotella syömisiään, kun tietää jonkun vahtivan.

Äiti kääntyi tuekseni ja ottaa yhteyden ravitsemusterapeutille.

(Sairaudestani lisää ahmiminen -keskustelussa, mikäli kiinnostaa)

kirjaudu sisään jos haluat vastata