Artikkelit » Terveys » Maksimaalinen hapenottokyky, kestävyyssuorituskyky ja hyvä kunto

Maksimaalinen hapenottokyky, kestävyyssuorituskyky ja hyvä kunto

Maksimaaliseen hapenottokykyyn vaikuttaa useita eri tekijöitä kuten kehon koko, sukupuoli, ikä, perimä, kestävyysharjoittelu ja suoritus, jossa hapenottokyky mitataan. 

Viimeisten vuosikymmenten aikana tutkijat eri puolilla maailmaa ovat tehneet lukuisia tutkimuksia, joissa on pyritty selvittämään kestävyyssuorituskykyyn vaikuttavia tekijöitä. 

Viime vuosisadan alkupuolella syntyi käsitys, että maksimaalinen hapenottokyky ja siihen vaikuttavat tekijät ovat merkittävin ja joidenkin mielestä jopa ainoa kestävyyssuoritusta rajoittava tekijä. Maksimaalista hapenottokykyä voidaan kuvata mittaamalla maksimisuorituksessa sisäänhengitettävän hapen määrä ja ulospuhallettava hapen määrä. Näiden erotus kertoo kuinka paljon happea on käytetty lihaksissa ja muissa kudoksissa maksimisuorituksen aikana, mikä on maksimaalinen hapenottokyky. Toisin sanoen maksimaaliseen hapenottokykyyn vaikuttavat hengitys- ja verenkiertoelimistön kyky kuljettaa happea työskenteleville lihaksille ja kudosten kyky käyttää happea hyväksi energiantuotossa. 

Vaikka maksimaalinen hapenottokyky voidaan mitata laboratoriossa ja kannettavien analysaattorien avulla myös kenttäolosuhteissa, niin mitatun lukuarvon avulla ei voida yksiselitteisesti luokitella ihmisten fyysistä kuntoa, kestävyyssuorituskykyä tai edes maksimaalista hapenottokykyä.  

Hapenottokyky l min

Suurikokoisilla ihmisillä on isommat keuhkot, suurempi veritilavuus ja suurempi lihasmassa kuin pienikokoisilla ihmisillä, joten hapen tarve ja hapenottokyky on suurikokoisilla ihmisillä suurempi kuin pienikokoisilla. Sen vuoksi hapenottokyky ilmoitetaan yleensä suhteessa kehon painoon. Esimerkiksi, jos 80 ja 100 kg painavilla ihmisillä on molemmilla maksimaalinen hapenottokyky 4 l/min, niin kehon painoon suhteutettuna se on 80 kg painavalla 50 ml/kg/min ja 100 kg painavalla 40 ml/kg/min. 

Perimän ja harjoittelun osuus hapenottokyvystä on mahdotonta määrittää tarkasti, mutta on esitetty arvioita, että harjoittelun avulla maksimaalista hapenottokykyä voidaan parantaa noin 30 %. Tämä tarkoittaa, että vanha sanonta: "harjoittelu tekee mestarin", ei pidä täysin paikkansa kestävyysurheilussa. 

Parhailla mieskestävyysurheilijoilla on mitattu yli 90 ml/kg/min hapenottokykyarvoja, kun se samanikäisillä miehillä on keskimäärin noin 50 ml/kg/min, mikä tarkoittaa, että keskiverto mies saattaa yltää vuosia kestävällä kovalla kestävyysharjoittelulla lähelle niitä hapenottokyvyn arvoja, joita lahjakkailla kestävyysurheilijoilla on ilman harjoittelua. 

Maksimaalinen hapenottokyky

Maksimaalista hapenottokyvyn mittaustulosta arvioitaessa täytyy ottaa myös huomioon, että työskentelevien lihasten massa vaikuttaa hapenottokykyyn. Esimerkiksi tasaisella juoksussa voidaan saavuttaa vain noin 95% ylämäkijuoksun hapenottokyvystä ja pyöräilyssä päästään vain noin 90 %:iin ylämäkijuoksun hapenottokyvystä sekä käsityössä vain noin 65 %:iin. 

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että maksimaalinen hapenottokyky ei yksinään selitä kestävyyssuorituskykyä, vaan suorituksen taloudellisuus, pitkäaikainen kestävyys sekä hermo-lihasjärjestelmän voimantuotto-ominaisuudet ovat myös merkittäviä kestävyyssuoritusta selittäviä tekijöitä. 

Maksimaalisen hapenottokyvyn riittämättömyys yksistään selittämään kestävyyssuorituskyvyssä olevia eroja voidaan helposti todentaa vertaamalla samanlaisen kestävyyssuorituskyvyn omaavien ihmisten hapenottokykyä toisiinsa. Tällaisissa vertailuissa on havaittu yli 10 % eroja hapenottokyvyssä, vaikka suorituskyvyssä ei ole eroja. Harjoittelulla voidaan kehittää suorituksen taloudellisuutta, minkä vuoksi esimerkiksi kestävyysjuoksijat kuluttavat samalla juoksunopeudella vähemmän happea kuin harjoittelemattomat. 

Kestävyysurheilu

Suorituksen hyötysuhde ja harjoitettavien lihasten hapenkäyttökyky voi kehittyä harjoittelun myötä niin paljon, että pyöräilijä saavuttaa pyöräilyssä suuremmat hapenottokyvyn kuin juostessa, vaikka juoksussa työskentelevät suuremmat lihasmassat. Hermo-lihasjärjestelmän voimantuotto-ominaisuuksien merkitys kestävyysurheilussa kasvaa jatkuvasti, koska nopeudet lisääntyvät ja voimantuottoajat lyhenevät kaikissa kestävyyslajeissa koko ajan. 

Esimerkiksi ME-tuloksen tekemiseksi pitää 10 000 m:llä juosta 100 x 100 m:ä alle 16 s:n ilman palautusta. Tämä tarkoittaa sitä, että huippukestävyysjuoksijalla täytyy olla nopeusreservi, joka on selvästi yli keskimääräisen matkavauhdin jo senkin takia, että loppukiritilanteessa 10 000 m:llä viimeinen 100 m:ä täytyy pystyä juoksemaan alle 13 s voittaakseen kilpailun. 

Hyvä kunto

Varsin usein erilaisissa yhteyksissä urheiluvalmennuksesta työkyvyn arviointiin maksimaalinen hapenottokyky, kestävyyssuorituskyky ja fyysinen kunto on ajateltu tarkoittavan lähes samaa asiaa. Tässä kirjoituksessa esiin tulleet seikat osoittavat, että näin ei suinkaan ole asia. Edes maksimaalisen hapenottokyvyn käsite ei ole yksiselitteinen. Kestävyyssuorituskyvyn kaikkia osa-alueita ei tunneta, mutta maksimaalinen hapenottokyky on niistä yksi. 

Fyysinen kunto pitäisi nähdä paljon laajempana kokonaisuutena kuin mitä maksimaalinen hapenottokyky tai kestävyyssuorituskyky ovat. Kuitenkin mittaamalla maksimaalinen hapenottokyky suoralla menetelmällä tai epäsuorasti arvioimalla annetaan arvioita henkilön kestävyyssuorituskyvystä, fyysistä kunnosta tai jopa työkyvystä.

Tietoja kirjoittajasta
Tempaus 70a0729ccb3aad974a16b41d04c8b5414a338a0e116838d7b006aa78c730a85b
Ari Nummela tutkija, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus - KIHU Jyväskylä kaikki kirjoitukset