Artikkelit » Terveys » Urheilijan rautatase

Urheilijan rautatase

Artikkeli käy läpi rautataseen arviointimenetelmät, raudanpuutteen diagnostiikan ja ennalta ehkäisyn.

rauta Fe

  1. Johdanto
  2. Plasman rauta-aineenvaihdunta
  3. Transferriinireseptori
  4. Rautataseen arviointimenetelmät
    1. Veren hemoglobiini
    2. Seerumin rauta
    3. Seerumin ferritiini
      1. Urheilijoiden ferritiinipitoisuudet
      2. Matalan ferritiinipitoisuuden insidenssi urheilijoilla
      3. Ferritiinimäärityksen heikkoudet
    4. Transferriinireseptori ja transferriinireseptori-ferritiini-indeksi
  5. Raudanpuute
    1. Diagnostiikka
    2. Oraalinen rautahoito
    3. Ennalta ehkäisy
    4. Parenteraalinen rautahoito

1. Johdanto

Elimistön raudasta 80 % on toiminnallista (hemoglobiinissa 70 %, myoglobiinissa 10 % ja entsyymeissä < 1%) ja 20 % varastorautaa (ferritiiniä ja hemosideriiniä). Rautavarastot pysyvät suhteellisen pieninä koko lapsuuden ajan ja pienenevät vähimmilleen murrosiän voimakkaan kasvun aikana. Tämän jälkeen nuoret miehet kasvattavat rautavarastojaan nopeasti. Naisilla rautavarastojen määrä pysyy lapsuuden tasolla. Tämä johtuu mm. vähäisemmästä energian kulutuksesta sekä kuukautisten aiheuttamasta säännöllisestä veren menetyksestä, mikä keskimäärin kaksinkertaistaa raudan menetyksen miehiin verrattuna.

Raudan fysiologinen poistuma elimistöstä ilman verenvuotoa on vähäinen: rautaa menetetään ihon, suolen ja virtsateiden solujen hilseilyn myötä noin 0.5-1.0 mg vuorokaudessa (Siimes ja Punnonen 2000).

Raudan hyväksikäyttöön ruoasta vaikuttaa pääasiassa raudan imeytyminen, sillä raudan eritystä ei säädellä. Imeytyminen saattaa eri tekijöiden vaikutuksesta vaihdella alle yhdestä prosentista yli 50 prosenttiin keskimääräisen raudan imeytymisen ollessa hedelmällisessä iässä olevilla naisilla noin 13 % ja miehillä noin 6 % (Mutanen ja Voutilainen 1999). Yksilön rautastatus vaikuttaa imeytymistehokkuuteen, mikä on yhteydessä raudan imeytymisen säätelyyn.Raudan puutoksessa imeytymistehokkuus on keskimäärin 10-20 % (Mutanen ja Voutilainen 1999). Raudan imeytymiseen vaikuttavat raudan kemiallinen muoto ruoassa sekä ravinnon muut komponentit.

Ruoassa rauta on joko hemirautana tai ei-hemirautana. Liha ja kala sisältävät hemirautaa, joka on sitoutuneena porfyriinirenkaaseen ja jota ruokavalion kokonaisraudasta on noin 25 %. Hemirauta imeytyy yleensä 15-35-prosenttisesti ja sen hyväksikäytettävyyden on arvioitu olevan 2-3 kertaa ei-hemirautaa parempi (Mutanen ja Voutilainen 1999). Kasvikunnan tuotteissa ja maitovalmisteissa olevan rauta on muuna kuin hemirautana, enimmäkseen rautasuoloina. Yleisesti ottaen ei-hemiraudan liukenevuuteen ohutsuolessa vaikuttaa aterian koostumus eli ravinnon muut komponentit (taulukko 1).

Taulukko 1. Ruoan komponenttien vaikutus nonhemiraudan ja hemiraudan imeytymiseen.

Vaikutus on suurempi pieniä välipaloja nauttiessa

Ruoka-aine/vaikuttava yhdiste Nonhemirauta Hemirauta  
Kasvikunnan tuotteet, C-vitamiini P P/- Fe3+->Fe2+
      C-vitamiini vähentää Fytaattien ja polyfe-nolien imeytymistä
Liha, kala/kysteiini P P Kysteiini kelatoi Raudan Fe2+-muotoon
Musta tee, yrttitee, kaakao, punaviini/polyfenolit H - Teen juonti veden sijaan aterian yhtey-dessä vähentää raudan imeytymistä 10 %:sta 2,5 %:iin
Vilja, soija, palkovilja/fytaatit H - Fytaatit, hajoavat viljan hapatuksen tai palko-viljan idätyksen/ liotuksen aikana
      Soijan fytiinihapon poistaminen lisää raudan imeytymisen 4-5-kertaiseksi
Maito/epäorgaaninen kalsium H -  
Kananmuna, soija/ ruoansulatuksen aikana muodostuvat peptidit H - Peptidit kompleksoivat raudan imeytymättömään muotoon

P = parantaa imeytymistä; H = heikentää imeytymistä; - = ei vaikutusta imeytymiseen.

Rauta esiintyy vesiliuoksessa kahdessa eri hapetusasteessa, ferro (Fe2+) ja ferrimuodossa (Fe3+), jotka herkästi muuttuvat toisikseen. Ferro-muodossa oleva rauta on liukoisempi pohjukaissuolen neutraalissa ja alkalisessa pH:ssa.

Murrosikäisillä tytöillä hormonaaliset muutokset ja kasvun kiihtyminen alkavat samanaikaisesti. Nämä yhdessä myöhemmin alkavien kuukautisvuotojen kanssa lisäävät raudan tarvetta ja saattavat johtaa raudanpuutteeseen. Lievä raudanpuute saattaa muodostua pitkäaikaiseksi tilaksi, jos kuukautisvuoto on runsasta.

Pojilla hormonaaliset muutokset alkavat ensin, ja niitä seuraa vasta pari vuotta myöhemmin kasvun nopea kiihtyminen, johon liittyy myös lihasmassan kasvun. On arvioitu, että pojilla nopeimman kasvun vuotena raudantarve suurenee keskimäärin 2 ½-kertaiseksi (Siimes ja Punnonen 2000).

Noin puolelle terveistä pojista kehittyy lyhytaikaisesti raudanpuutetta, josta viitteenä seerumin ferritiinin pitoisuus pienenee. Liikunta voi lisätä raudan tarvetta, sillä rautaa tarvitaan kasvavan hemoglobiini- ja myoglobiinimäärän tarpeisiin, ja raudan hukka voi lisääntyä. Useat tutkimukset ovat osoittaneet pitkäkestoisten juoksusuoritusten aiheuttavan gastrointestinaalisia rautahäviöitä (ks. Weight ja Noakes 1994). Rautaa voidaan menettää myös virtsaan ("juoksijan hematuria").

Two hours later, the elation had worn off. I was urinating quite large clots of blood, and I was vomiting black mucus and had black diarrhea. I don't think too many people can understand what I went through for the next 48 hours. 

- Maratoonari Derek Clayton ME-juoksun jälkeen.

2. Plasman rauta-aineenvaihdunta

Transferriini on keskeisin rautaa plasmassa kuljettava valkuainen. Sen päätehtävänä on kuljettaa rautaa retikuloendoteliaalijärjestelmästä luuytimeen. S-TIBC eli total iron-binding capacity kuvaa transferriinin kokonaisraudansitomiskykyä plasmassa. Terveen henkilön elimistö pyrkii pitämään plasman rautakyllästyneisyyden 30-35 %:ssa TIBC:stä. Raudanpuutteessa plasman rautakyllästyneisyys vähenee.

Kun rautakyllästyneisyys on alle 20 % ja erityisesti vähemmän kuin 16 %, syntyvät punasolut ovat raudanpuutteisia (Siimes ja Punnonen 2000). Jos tällainen tilanne jatkuu pitkään, se alkaa heijastua punasolujen keskimääräisen koon (E-MCV) pienentymisenä, protoporfyriinin kertymisenä punasoluihin ja hemoglobiinin pitoisuuden pienenemisenä.

Plasmassa on myös pieniä määriä ferritiiniä. Sen pitoisuus on riippuvainen rautavarastojen määrästä. Ferritiiniä muodostuu mm. maksassa ja pernassa 24 apoferritiiniyksiköstä, jotka voivat sitoa rautaa noin 25 % molekyylipainostaan. Se on rakenteeltaan pallo, jonka sisälle varastoituu rautaa.

3. Transferriinireseptori

Raudan ja transferriinin kompleksi siirtyy verenkierrosta punasolujen esiasteisiin solun pinnan dimeerirakenteisen transferrireseptorien välityksellä. Yksi transferriinimolekyyli voi sitoa kaksi rauta-atomia. Transferriinireseptoridimeerin molemmat puoliskot taas voivat kumpikin sitoa yhden transferriinimolekyylin. Punasolujen kypsyessä transferriinireseptorin solukalvon ulkopuolinen osa irtoaa ja kulkeutuu verenkiertoon. Kypsissä punasoluissa ei transferriinireseptoria enää ole. Plasman transferriinipitoisuudet ovat luokkaa mg/l, siis huomattavasti suuremmat kuin esimerkiksi ferritiinin pitoisuudet, jotka ovat luokkaa mcg/l.

4. Rautataseen arviointimenetelmät

4.1. Veren hemoglobiini

Veren hemoglobiini (B-Hb) on orientoiva tutkimus anemiadiagnostiikassa.

Viitearvot* ovat naisille 120-150 g/l ja miehille 130-170 g/l. Aikuisen miehen katsotan olevan aneeminen, mikäli hänen hemoglobiinipitoisuutensa on alle 135 g/l, ja nainen aneeminen, jos hänen hemoglobiiniarvonsa on alle 125 g/l (Nousiainen 2000).

Kestävyysharjoittelu suurentaa veren kokonaistilavuutta, punasolu- ja plasmatilavuutta sekä hemoglobiinin kokonaismäärää. Punasolun tilavuuden kasvun lisäksi myös plasmatilavuus suurenee kestävyysharjoittelun myötä.

Plasma- ja punasolutilavuudet voivat kasvaa yhtä paljon, jolloin hemoglobiinipitoisuus tai hematokriitti (punaisten verisolujen tilavuusosuus) ei muutu. Kovan harjoituksen myötä kuitenkin plasmatilavuus suurenee suhteellisesti enemmän ja veren hemoglobiinipitoisuus pienenee.

Urheilijoilla usein havaittuja pienehköjä hemoglobiiniarvoja kutsutaan urheilijan anemiaksi. Miesurheilijoilla raudanpuuteanemian insidenssi on hieman suurempi kuin "tavallisessa" väestössä, mutta naisurheilijoilla anemian insidenssi ei ole suurempi kuin liikuntaa harrastamattomilla naisilla. Niinpä termi "urheilijan anemia" on hieman harhaanjohtava. Urheilijan pienehköt hemoglobiiniarvot saattavat edellä kuvatun laimenemisen takia aiheuttaa melkoisia erotusdiagnostisia ongelmia. Hemoglobiini yksin käytettynä on rautataseen mittarina epäluotettava.

Laboratorioiden rutiininomaisesti ilmoittamat viiterajat tuotetaan tavallisesti terveiden henkilöiden väestöotoksesta. Viiterajat ovat yleensä tulosten jakauman 2,5 %:n ja 97,5 %:n rajoja. Mikäli prosenttirajoja ei ole erikseen ilmoitettu, tulee viiterajat käsittää viitejakauman 2.,5 %:n ja 97,5 %:n rajoiksi. Periaatteena on tällöin, että satunnaisesti valitulla terveellä henkilöllä on 95 %:n todennäköisyys saada viitevälille jäävä tulos.

4.2. Seerumin rauta

Yleisin syy seerumin rautatason laskuun on elimistön raudan puute. Lievän raudanpuutteen osoittamiseen rautamääritys ei ole kuitenkaan herkkä (Icen ja Katajamäki 2000b). Lisäksi seerumin rautapitoisuus vaihtelee huomattavasti. Muutamassa minuutissa voi tapahtua yli 20 % muutos ja päivittäiset vaihtelut voivat olla 100 % luokkaa (Marshall 2000).

4.3. Seerumin ferritiini

Seerumin ferritiinipitoisuudella (S-Ferrit) ja elimistön rautavarastoilla on suora korrelaatio. Karkeasti voidaan arvoida, että seerumin ferritiinin pitoisuusalueella 12-200 g/l, 1 g/l vastaa n. 8 mg varastorautaa (Icen ja Katajamäki 2000a). Rautavarastojen vähentyessä seerumin ferritiinin pitoisuus laskee päätyen tasolle noin 12 g/l kun rautavarastot ovat tyhjät. Ferritiinimäärityksellä voidaan näin ollen osoittaa vielä latentti raudanpuute. Alentuneet arvot ilmaisevat elimistön rautavaraston vähyyttä jo ennen kuin puute on johtanut raudanpuuteanemian ilmaantumiseen. Seerumin ferritiini on käyttökelpoisin yksittäinen elimistön rautavarastojen määrää kuvastava tutkimus. Viitearvot ovat naisille 6-160 g/l ja miehille 28-400 g/l (Icen ja Katajamäki 2000a).

4.3.1. Urheilijoiden ferritiinipitoisuudet

Miesurheilijoilla keskimääräisen seerumin ferritiinipitoisuuden on raportoitu vaihtelevan arvosta 41 g/l (Clement ym. 1977) arvoon 256 g/l (Ehn ym. 1980). Korkeimmat keskimääräiset arvot (422 g/l) on havaittu ammattipyöräilijöillä (Guglielmini ym. 1989). Naisjuoksijoilla ferritiinipitoisuudet ovat vaihdelleet arvosta 18 g/l (Colt ja Heyman 1984) arvoon 45 g/l (Weight ym. 1992). Tosin Matter ym. (1987) ja Steenkamp ym. (1986) ovat tallentaneet naismaratonaareilla huomattavasti suurempia arvoja (yli 120 g/l). Naisuimareilla keskimääräinen ferritiinipitoisuus oli eräässä tutkimuksessa 59 g/l (Pelliccia ja Di Nucci 1987) ja naishiihtäjillä 76 g/l (Pakarinen 1980). Vertailun vuoksi mainittakoon, että ?normaalissa? amerikkalaisessa väestössä keskimääräinen ferritiinipitoisuus on 28 g/l. Taulukossa 2 esitellään eri urheilulajien edustajien keskimääräisiä hematologisia arvoja.

Taulukko 2. Eri urheilulajien edustajien keskimääräisiä hematologisia arvoja.

HctHunding ym. 1981

Koehenkilöt Hb (g/l) MCV (fg/l) SF (g/l) % sat Tutkimus  
8 M juoksijaa 145 45.0 93.0      
35 M eliittijuoks. 148 41.8 87.6 41.1 24.3 Clement ym. 1977
6 F maratoonaria 137 39.0   124.0 35.8 Steenkamp ym. 1986
11 M uimaria 147 42.8   20.8 38.8 Ehn ym. 1980
35 F uimaria 140 44.2 91.2 58.7 32.3 Pellicia ym. 1987
40 M propyöräil. 142 40.7   422   Guglielmini ym. 1989
13 F jääkiekkoil. 141 41.2   23.5   Diehl ym. 1986

Hb = hemoglobiini; Hct = hematokriitti (ilmaisee punasolujen tilavuusosuuden prosentteina koko verimäärästä; MCV = punasolujen keskitilavuus; SF = seerumin ferritiini; % sat = transferriininsaturaatioprosentti; M = mies; F = nainen.

4.3.2. Matalan ferritiinipitoisuuden insidenssi urheilijoilla

Miehet. Keski- ja pitkänmatkanjuoksijoilla matalan ferritiinipitoisuuden (alle 12 g/l) insidenssiksi on raportoitu n. 8-9 % (Balaban ym. 1989; Weight ym. 1992). Saksalaisista eliittijuoksijoista 8 %:lla ferritiinipitoisuus oli alle 20 g/l (Du Faux ym. 1981) ja 22 %:lla kilpahiihtäjistä ferritiinipitoisuus oli alle 28 g/l (Haymes ym. 1986). Naiset. Amerikkalaisilla pitkänmatkanjuoksijoilla matalan ferritiinipitoisuuden insidenssi on vaihdellut 9 %:sta (alle 12 g/l) 82 %:iin (alle 25 g/l) (Weight ja Noakes 1994). Lampe ym. (1986) raportoivat ferritiinipitoisuuden olevan alle 20 g/l 33 %:lla naismaratoonareista. Naisjuoksijoista 17-25 %:lla on havaittu olevan tyhjät rautavarastot (ferritiini alle 12 g/l) (Balaban ym. 1989; Weight ym. 1992).

4.3.3. Ferritiinimäärityksen heikkoudet

On syytä tietää, että ferritiinipitoisuus kohoaa mm. tulehdustaudeissa. Näissä tapauksissa voi vallita raudanpuute vaikka testi antaisikin normaalin tai jopa normaalia korkeamman tuloksen. Lisäksi on huomattava, että ferritiinipitoisuus ei aina anna oikeaa kuvaa toiminnallisen raudan määrästä. Näin on erityisesti tilanteissa, joissa varastot ovat fysiologisesti matalat, kuten urheilijoilla. Tämän vuoksi on lisäinformaation saamiseksi usein aiheellista määrittää rinnan myöskin seerumin liukoinen transferriinireseptori (S-sTrfR), jolloin voidaan laskea näiden suhde (S-sTrfR/S-Ferrit-indeksi), joka antaa lisäinformaatiota.

4.4. Transferriinireseptori ja transferriinireseptori-ferritiini-indeksi

Sekä transferriinireseptorin että ferritiinin synteesinopeuksien säätelyyn vaikuttaa keskeisesti solun sisältämän raudan määrä. Rautapitoisuuden alentuessa kiihtyy transferriinireseptorin synteesi ja ferritiinin hidastuu. Rautapitoisuuden kohotessa muutoksen ovat päinvastaiset. Koehenkilöillä suoritetuissa kokeissa, joissa elimistön rautavarastoja asteittain vähennettiin toistuvilla venesektioilla, todettiin, että seerumin ferritiini laski progressiivisesti vakiintuen tasolle 12 g/l, kun rautavarastot olivat tyhjät. Tässä vaiheessa hemoglobiini oli vielä normaalitasolla samoin kuin transferriinireseptorinkin taso. Venesektiota jatkettaessa reseptorin pitoisuudet alkoivat progressiivisesti kohota toiminnallisen raudan vähetessä. Hemoglobiinin lasku oli todettavissa vasta kun reseptorin pitoisuudet olivat nousseet kaksinkertaisiksi. MCV:ssä ei vielä tällöin ollut todettavissa merkitseviä muutoksia. Seerumin transferriinireseptoritaso on täten ilmeisen herkkä toiminnallisen raudan alenemisen indikaattori. Koska muutokset seerumin transferriinireseptorin ja ferritiinin pitoisuuksissa ovat vastakkaisia, on suositeltu niiden suhteen transferriinireseptori-ferritiini-indeksin (S-TfR/S-Ferrit) käyttöä. Tämä indeksi onkin osoittautunut selvästi yksittäisiä parametrejä herkemmäksi ja spesifisemmäksi indikaattoriksi rautataseen selvittelyssä. Määritykset soveltuvat hyvin myös tiloissa, joissa rautavarastot ovat fysiologisesti matalat, kuten esimerkiksi urheilijoilla. S-TfR:n pitoisuuksiin eivät infektiot tai muut tulehdukselliset tilat vaikuta. Viitearvot ovat miehille 0,5-1,2 ja naisille 0.5-1.8 (Icen ja Katajamäki 2000c).

5. Raudanpuute

5.1. Diagnostiikka

Raudanpuute voidaan diagnosoida kolmeen eri luokkaan (taulukko 3). 3. luokan raudanpuute (anemia) heikentää fyysistä suorituskykyä Vastaavasti rautasupplementaation anto 3. luokan raudanpuuteesta kärsiville parantaa (normalisoi) fyysisen suorituskyvyn. Sen sijaan 1. ja 2. luokan raudanpuute ei yleensä heikennä suorituskykyä (Bucci 1998).

Taulukko 3. Raudanpuuteen luokittelu

Testi Luokka I Luokka II Luokka III (anemia)
Seerumin ferritiini matala matala matala
Sinkkiprotoporfyriini normaali matala matala
Transferriinisaturaatio >15% <15% <15%
Hemoglobiini normaali normaali matala

Lähde: Hastka, J., Lasserre, J.J., Schwarzbeck, A., Reiter, A. ja Hehlmann, R. (1996). Laboratory tests of iron status: correlation or common sense? Clin Chem 42, 718, 1996.

5.2. Oraalinen rautahoito

Raudanpuutteen hoidolla on kaksi päämäärää: normaalistaa ensin veren hemoglobiinipitoisuus ja sen jälkeen elimistön rautavarastot. Remeksen ja Siimeksen (2000) mukaan ferrosulfaatti suun kautta otettuna on edelleen tehokkain ja halvin hoito. Heidän mielestä lukuisat muut kaupan olevat rautasuolat ja ?valmisteet eivät anna mitään oleellista etua ferrosulfaattiin nähden. Buccin (1998) mukaan parhaita valmisteita ovat ferritiini, ferroglysinaatti, ferrolaktaatti, ferroglukonaatti ja rautadekstraani. Bucci (1998) suosittelee välttämään ferrosulfaattia, karbonyylirautaa ja ferriortofosfaattia huonomman siedettävyyden vuoksi. Rauta imeytyy parhaiten tyhjästä mahasta, mutta tällöin sivuvaikutusten mahdollisuus suurenee. On suositeltavaa aloittaa rautasupplementaatio annostelemalla muutaman vuorokauden ajan rautatabletti vain kerran päivässä ja siirtyä tämän totuttelujakson jälkeen annosteluun kahdesti päivässä. Rautahoidon aiheuttamat sivuvaikutukset sivuvaikutukset, pahoinvointi, vatsakouristukset, epigastrinen täyteyden tunne ja ripuli tai ummetus, ovat annoksesta riippuvaisia ja ilmaantuvat noin 15-20 %:lle potilaista. Sivuvaikutusten ilmetessä on syytä vähentää päivittäistä rautatablettimäärää ja ottaa tabletit aterioiden yhteydessä, vaikka imeytymisaste jonkin verran huononeekin. Suurin osa potilaista sietää rautahoitoa mainitulla totutusannostuksella. Mikäli näin ei tapahdu, hoitoa voidaan yrittää toisella valmisteella. Ferroaspartaatti-, -fumaraatti-, -glukonaatti, -glutamaatti, -laktaatti, ja ?sukkinaatti imeytyvät paremmin kuin ferrositraatti, tartaraatti- ja -karbonaatti. Annostelussa on lisäksi huomattava, että suolasta riippuen raudan osuus vaihtelee: ferroglukonaatissa rautaa on vain 12 % painosta, ferrofumaraatissa- ja sukkinaatissa 33 %. Suolistossa hitaasti liukenevat rautavalmisteet aiheuttavat mahdollisesti vähemmän sivuvaikutuksia, mutta hinnaltaan ne ovat kalliimpia. Niiden käyttö ei liene kovinkaan perusteltua, sillä rauta ohittaa niissä parhaimman imeytymisalueensa, pohjukaissuolen alkuosan. Rautahoidon teho voidaan varmistaa noin viikossa todettavalla retikulosyytosilla (tumattomien nuorien punasolujen osuuden lisääntyminen). Retikulosytoosin ilmaantuminen on objektiivinen ja diagnostinen näyttö vallinneesta raudanpuutteesta. Koneellisesti tai mikroskooppisesti laskettu retikulosyyttimäärä ilmoitetaan osuutena veren punasoluista tai absoluuttisena retikulosyyttimääränä (solumäärä/l). Todellista erytropoieesin aktiivisuutta arvioitaessa tulisi ottaa huomioon myös punasolujen absoluuttinen määrä ja se, että voimakkaasti kiihtyneen erytropoieesin yhteydessä retikulosyytit vapautuvat perifeeriseen vereen normaalia epäkypsempinä (Savolainen 2000). Kehittyneet verenkuva-analysaattorit tunnistavat retikulosyyteistä epäkypsiä ja kypsiä muotoja ja ilmoittavat epäkypsien retikulosyyttien osuuden. Hemoglobiinitaso korjautuu sitä nopeammin, mitä alhaisempi on lähtötaso. Tavallisesti anemian korjaantumiseen rautasupplementaatiolla kuluu 6-10 viikkoa. Tämän jälkeen hoitoa on vielä jatkettava vähintään 4-6 kuukautta elimistön rautavarastojen täyttämiseksi. On syytä muistaa, että kalsium huonontaa raudan imeytymistä. Jos rautatabletit otetaan ateroiden yhteydessä, kalsium on otettava aterioiden välillä tai päin vastoin. Mahalaukun pH:ta kohottava antasidilääkitys voi myös ehkäistä raudan imeytymistä.

5.3. Ennalta ehkäisy

Paras hoito on raudanpuuteanemian ennalta ehkäisy. Tähän pyritään kahdella tavalla: antamalla lisärautaa ja vähentämällä raudan häviöitä. Raudanpuutteen riskiryhmään kuuluvat erityisesti kasvuikäiset ja naiskestävyysurheilijat. Kasvuikäisillä, urheilevilla miehillä sekä menstruoivilla naisilla päivittäisen raudan saannin tulisi olla noin 10-20 mg ja urheilevilla naisilla noin15-25 mg (Remes ja Siimes 2000). Kaikkien naisten, jotka eivät syö päivittäin lihaa, kalaa tai kanaa, pitäisi käyttää rautasupplementaatiota (Shangold ja Mirkin 1994). Nainen menettää yhden kuukautisvuodon aikana noin 35-40 ml verta. Litrassa kuukautisverta on noin 135 g hemoglobiinia, joten keskimääräinen hemoglobiinimenetys kuukautisten aikana on noin 5 g. Grammassa hemoglobiinia puolestaan on 3,34 mg rautaa. Niinpä raudanmenetys on noin 17 mg. Jos kuukautiskierron pituus on 28 vuorokautta, raudan päivittäinen menetys on noin 0,6 mg. Menorragiaksi määritellään normaalinen kestoinen kuukautisvuoto, joka on runsaampi kuin 80 ml. Menorragiaa sairastaa 9-14 % suomalaisista naisista, ja se on kiistatta yksi yleisimpiä raudanpuuteanemian syitä (Ylikorkala 2000). Ehkäisytabletit niukentavat ja säännöllistävät vuotoja suurimmalla osalla käyttäjistä. Niitä kannattaa harkita, jos mitään estettä käytölle ei ole. Kuparikierukka lisää kuukautisvuodon suuruutta noin 30-35 % (Lähteenmäki 2000). Niinpä se ei ole ihanteellinen ehkäisymenetelmä, jos rautataseen kanssa on ongelmia. Kierukan aiheuttamaa menorragiaa voidaan niukentaa joko traneksaamihapolla tai prostagladiinisynteesin estäjillä. Täytyy kuitenkin muistaa, että runsas vuoto voi myös viitata kierukan huonoon sijaintiin ja tällöin kierukan ehkäisyteho on huonontunut. Suolistoverenvuotoon taipuvaisten pitää välttää turhaa nonsteroidaalisten tulehduskipulääkkeiden käyttöä. Kokemusperäisen ja epidemiologisen tiedon perusteella asetyylisalisyylihappo ja indometasiini, joissakin tutkimuksissa myös piroksikaami ja ketoprofeeni, aiheuttavat muita tulehduskipulääkkeitä useammin mahaärsytystä. Sen sijaan parasetamolilta tämä sivuvaikutus puuttuu (Moilanen ja Vapaatalo 1998). Myös ns. COX-2 painotteisten tulehduskipulääkkeiden (nabumetoni, nimesulidi, meloksikaami) käyttöön näyttää liittyvän vähäisempi limakalvovaurio. Ennen pitkäkestoista vuoristoleiriä voi aloittaa rautasupplementaation, jos seerumin ferritiinipitoisuus on miehillä alle 40 g/l, naisilla alle 30 /l (Urheilijan ravitsemus ?työryhmä 1990). Taulukossa 4 on esitetty yhteenveto toimenpiteistä, joilla voidaan ehkäistä raudanpuutetta ja taulukossa 5 on lueteltu huonon rautavasteen syitä.

Raudanpuutoksen ehkäisy

  1. Vähennä raudan imeytymistä heikentävien kahvin ja teen juomista; erityisesti harvenna juomakertoja.
  2. Älä jätä lihaa tai sisäelimiä pois ruokavaliosta. Syö mielellään lihaa myös voileivän päällä, sillä se edistää leivässä olevan nonhemiraudan imeytymistä.
  3. Syö runsaasti leipää ja muita viljatuotteita, jotka ovat hyviä nonhemiraudan imeytymistä.
  4. Syö tai juo aina viljavalmisteiden kanssa samanaikaisesti jotain C-vitamiinia sisältää. Myös vitamiinisupplementaatiota (100-1000 mg/pv) voidaan käyttää.
  5. Harkitse rautasupplementaatiota (10-25 mg/pv); erityisesti, jos noudatat kasvisruokavaliota. Parhaita rautavalmisteita ovat ferritiini, ferroglysinaatti, ferrolaktaatti, ferroglukonaatti, ferro-fumaraatti ja rautadekstraani.

Huonon rautavasteen syitä

  1. Huono komplianssi
  2. Rauta ei imeydy (esim. keliakiaa, väärä rautavalmiste, imeytymisen inhibiittoreita ravinnossa)
  3. Lisääntynyt menetys (suolistovuoto esim. regionaalisen enteriitin tai haavaisen paksusuolitulehduksen tai Meckelin divertikkelin takia, pulmonaalinen hemosideroosi.
  4. Krooninen sairaus (raudan hyväksikäytön häiriö)
  5. Ei raudanpuutetta (talassemia minor)

Keliakia

Keliakia on sairaus, joka johtuu yliherkkyydestä gluteenille, viljan sisältämälle proteiinille. Kannattaa muistaa, että keliakia liittyy tyypin I diabetekseen (n. 3 %:lla diabeetikoista on myös keliakia).

Talassemia

Talassemioissa normaalien globiiniketjujen tuotanto on vähentynyt. Tavallisimmin talassemian kantaja on muuttanut Väliemeren maista tai Kaukoidästä. Punasolut ovat kovin pieniä, mutta hemoglobiinipitoisuus normaali tai vain hieman viitearvojen alapuolella (talassemia minor). Punasolujen kokonaismäärä on jopa normaalia suurempi. Useimmilla potilaista rautaa on elimistössä vähintäänkin riittävästi.

5.4. Parenteraalinen rautahoito

Parenteraalista rautahoitoa tarvitaan hyvin harvoin. Tosin jotkut valmentajat ovat yrittäneet parantaa suojattiensa kestävyyssuorituskykyä ruiskutettavilla rautavalmisteilla. Tällä menetelmällä ei kuitenkaan pystytä parantamaan terveen urheilijan suorituskykyä. Lisäksi parenteraaliseen rautahoitoon liittyy pieni mutta todellinen vaikean myrkytyksen vaara.

Tietoja kirjoittajasta
Anssi 862d4f530a9d46e6c824cce920a52ef174642bf091692d4c7461e331d9c9cff9
Anssi Manninen Anssi Manninen on oululainen liikuntalääketieteilijä, joka on erikoistunut tutkimaan urheilijoiden ravitsemusta ja suorituskykyä parantavia aineita. kaikki kirjoitukset