Nuorten urheiluvalmennuksesta

Nuorten urheiluvalmennuksesta
Lapsilla on oikeus liikkua ja leikki on lasten työtä. Silti yhä nuoremmat haluavat samaistua muskelimiehiin ja aikuiset haluavat lastensa täyttävän omat hukkuneet unelmansa. Mitä pitäisi tietää, että mahdollistaisimme nuorille ilon ja hyödyn valmennuksesta. Eri ominaisuuksien kehittyminen nuorella urheilijalla Lasten ja nuorten urheilussa on hyvä muistaa seuraavat perusfysiologiaan liittyvät lainalaisuudet. Jos halutaan parantaa jotain urheilijan fyysistä ominaisuutta on yleensä järjestettävä sen hetkisen kapasiteetin ylittävä kuormitus tämän ominaisuuden suhteen. Tällöin elimistö pyrkii korjaamaan tämän vajauksen lisäämällä kyseistä kapasiteettia. Esimerkiksi lihasmassaa voidaan lisätä voimaharjoittelulla ja hapenottokykyä aerobisilla harjoitteilla. Alle puberteetti-ikäisellä nuorella urheilijalla nämä ominaisuudet kehittyvät kuitenkin luonnostaan niin paljon, että voimakkaallakaan harjoittelulla ei ole voitu osoittaa kovin selvää parannusta esim. lihasmassan kasvuun alle puberteetti-iässä. On kyseenalaista kannattaako tämän ikäisillä urheilijoilla yrittää kehittää maksimivoimaa, aerobista tai anaerobista kapasiteettia, koska ero normaalikehitykseen verrattuna jää hyvin vähäiseksi, jos mitään eroa edes on. Parhaiten tässä iässä kehittyvät sellaiset ominaisuudet kuin koordinaatio, liikkuvuus, pelitaito, pelikäsitys, tekniikka ja henkiset ominaisuudet, joiden kehittämiseen kannattaisi panostaa. Puberteetissa, kasvupyrähdyksen aikaan pojilla tapahtuu voimakas mieshormonipitoisuuden kasvu. Tämän ansiosta elimistöllä on lisääntynyt kapasiteetti kasvattaa esimerkiksi lihasmassaa tai parantaa hapenottokykyä. Mikäli tätä voimakkaan kehityskapasiteetin vaihetta ei hyödynnetä oikein, vaatii yksilön parhaan mahdollisen kehitystason saavuttaminen aikuisena paljon enemmän töitä. Ongelmana biologisen iän määritys ja kuormituksen pitäminen fysiologisena Valmentajalla on edelliseen liittyen kaksi ongelmaa: Ensiksikin, olisi tiedettävä milloin yksilön elimistö on siinä vaiheessa, että tällaisia ominaisuuksia kannattaa harjoitella. Yksilölajeissa tämä on helpompaa, mutta joukkuelajeissa on vaikea ellei mahdotonta päästä yksilöllisen valmennuksen tasolle. Tämä olisi hyvin tärkeää, sillä joukkueen sisällä samanikäisissä urheilijoissa saattaa olla jopa useamman vuoden eroja biologisessa iässä. Tästä johtuen harjoitteiden vaikuttavuus eri urheilijoiden välillä poikkeaa huomattavasti toisistaan. Myöhemmässä kehitysiässä olevan urheilijan keho kestää myös kuormitusta paljon paremmin ja palautuminen on paljon nopeampaa. Vammautumisriski kasvaa mikäli elimistö ei ole vielä biologisesti sopeutunut esimerkiksi maksimivoimaharjoitteluun. Motivaation kanssa on myös ongelmia, koska kovastakaan harjoittelusta huolimatta kehitystä ei tapahdu toisin kuin vieressä harjoittelevalla joukkuetoverilla, jonka lihakset kasvavat aivan eri tavalla. Onnistumisen ilo jää pois ja henkisesti harjoittelu tuntuu raskaalta. Toinen ongelma on oikea levon ja rasituksen suhde, joka on erityisen tärkeä puhuttaessa nuorista urheilijoista. Keskimäärin voidaan sanoa, että liiasta levosta on paljon vähemmän haittaa kuin liiasta harjoittelusta. Levon aikana elimistö palautuu, lihaksista poistuu kuona-aineita ja liiallista vettä ja energiavarastot täydentyvät. Henkinen kapasiteetti on lujilla liiallisen harjoituksen seurauksena ja motivaatio saattaa kärsiä. Aina on myös olemassa sellaisen yliharjoittelun vaara, joka johtaa varsinaiseen ylikuormitustilaan. Sille on ominaista kehityksen hidastuminen tai pysähtyminen, lisääntynyt riski sairastua infektioihin, unihäiriöt ja muut psyykkisestä ylikuormituksesta kielivät oireet. Henkisen ylikuormituksen vaikutuksia ei voi liikaa korostaa, urheilemisen ilon olisi säilyttävä rankimpienkin harjoitus– ja kilpailujaksojen aikana. Jyväskylässä on lukuisia ansioituneita tutkijoita, jotka ovat selvitelleet elimistön reaktioita erilaisissa kuormitustilanteissa. Kirjassa voimaharjoittelun perusteet Mero, Häkkinen ja Kauhanen ovat selvitelleet voimaharjoittelun merkitystä elimistön hormonipitoisuuksiin ja heidän käsityksensä mukaan lepopäiviä olisi oltava vähintään yksi viikossa, mieluiten keskimäärin neljän päivän välein. Mitä nuoremmasta urheilijasta on kyse sen suuremmaksi kasvaa lepopäivien merkitys. Nuorten valmennuksessa olisi tärkeä muistaa, että ominaisuudet kehittyvät hitaasti ja vaativat pitkäjännitteistä ja ammattimaista valmennusta. Voitaisiin edelleen kehittää järjestelmää, jossa vanhemman ikäluokan valmentaja esittäisi nuoremman ikäluokan valmentajalle toiveet siitä, mitkä ominaisuudet olisivat kehittyneet junioreiden tullessa seuraavan ikäluokkavalmentajan vastuulle. Tällöin korostuisi pitkäjaksoisen kehityksen merkitys ja yhden vuoden saavutukset eivät olisi niin tärkeitä. Harri Selänne, LKT Ylilääkäri, LIKES - tutkimuskeskus Liikuntalääketieteen klinikka Lähde: Liite Ry