Mitä tarkoittaa urheilijan proteiinin tarve?

Mitä tarkoittaa urheilijan proteiinin tarve?
Ravintoaineen tarve on FAO/IAEA/WHO:n mukaan "the lowest continuing level of nutrient intake, that at a specified efficiency of utilization, will maintain the defined level of nutriture in the individual." (6). Valtion ravitsemusneuvottelukunnan mukaan "proteiinin tarpeella tarkoitetaan pienintä määrää proteiinia, joka ylläpitää elimistön typpitasapainoa, silloin kun liikutaan kohtalaisesti ja kehon paino on normaali." (19). Urheilijan ravitsemus –työryhmän mukaan "hyvä ravitsemustila tarkoittaa, että urheilijalla on elimistössään riittävästi vitamiineja, kivennäisaineita, nestettä ja energiaa maksimaalisia suorituksia varten...Urheilijoiden proteiinien tarve kasvaa harjoittelun aiheuttaman energiankulutuksen lisääntyessä. Kovaa harjoittelevan urheilijan proteiinien tarve saattaa olla 1,0-1,5 g/kehon painokilo vuorokaudessa. Saanti on kaikissa lajeissa riittävää, jos urhelija syö suositusten mukaisesti eläinkunnan tuotteita ja jos proteiinien osuus päivittäisestä energiasta on 12-15 %." (18). Typpitasapainon saavuttamiseen tarvittava proteiinimäärä on ilmeisesti suoraan verrannollinen energiankulutukseen, mutta urheilijoiden tavoitteena ei luonnollisesti ole pelkän positiivisen typpitasapaino ylläpitäminen, vaan optimaalinen lihasvoimataso (esim. 10). Niinpä positiiviseen tyypitasapainoon vaadittava proteiinimäärä voi erota merkittävästi optimaalisesta proteiinimäärästä. Urheilijan ravitsemus –työryhmän (18) väitteen osoittaa virheelliseksi myös lukuisat kirjallisuuskatsaukset ja tutkimusraportit, joissa voimailijoille on suositeltu suurempia proteiinimääriä kuin kestävyysurheilijoille huolimatta voimailijoiden vähäisemmästä energiankulutuksesta (esim. 1,2,4,5,7-10,17,20-22). Yleensä voimailijoille suositellaan proteiinin saanniksi noin 1,4-1,8 g/kg/vrk ja kestävyysurheilijoille noin 1,2-1,4 g/kg/vrk (esim. 1,2,7-10,17,20-22), mutta muutamat tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että suuremmistakin määristä saattaa olla hyötyä (ks. esim. 5). Di Pasquale suositteli voima- ja nopeuslajien (jääkiekko, voimanosto, kehonrakennus yms.) edustajille jopa 1,2-1,6 g proteiinia jokaista paunaa kohden (noin 2,6-3,5 g/kg/vrk) (4,5). Tieteellistä näyttöä näin suurten määrien hyödyllisyydestä ei ole saatavilla, mutta voimailijat nauttivat yleensä huomattavasti suosituksia (noin 1,4-1,8 g/kg/vrk) suurempia määriä proteiinia (4,5). Tämä voi johtua siitä, että monet huippuvoimailijat käyttävät anabolisia lääkkeitä (testosteronia, anabolisia steroideja yms.), jotka nopeuttavat lihaskasvua, ja samalla lisäävät maksimaaliseen lihaskasvuun tarvittavan proteiinin määrää. On myös mahdollista, että runsaasti proteiinia sisältävä ruokavalio stimuloi proteiinisynteesiä (ks. esim. 5). Toinen ääripää ovat Michael J. Rennie ja D. Joe Millward, jotka edelleen yrittävät ylläpitää sitä harhaluuloa, että fyysinen aktiivisuus ei lisää proteiinin tarvetta (13,14-16). He arvostelivat 90-luvulla tehtyjä tutkimuksia, mutta viittaavat itse (12,15) vuonna 1907 julkaistuun tutkimukseen (3). Kyseisessä tutkimuksessa Chittenden pyysi sotilaita vähentämään proteiinin saantia "more than 50%" (3). Tämä jo kertonee, että kyseessä ei ollut mikään kontrolloitu tutkimus. Lisäksi Chittendenin tutkimusta ei ole ikinä julkaistu missään tieteellisessä sarjajulkaisussa, vaan se julkaistiin Chittenden omassa kirjassa The Nutrition of Man (3). Urheilijan ravitsemus -työryhmän mukaan "proteiini- tai aminohappovalmisteet ovat tarpeettomia, sillä ne eivät nopeuta palautumista tai lisää lihasmassaa (Lemon ym. 1984)." (18). Katsaus Lemonin ym. artikkeliin kuitenkin osoittaa, että he eivät edes ottaneet kantaa aminohapposupplementaation hyötyihin (11). Lisäksi Lemon ym. päättelivät, että eräät urheilijat saattavat tarvita proteiinisupplementaatiota (11). Anssi Manninen tutkii urheilun ja ravitsemuksen välisiä yhteyksiä sekä urheilijoiden käyttämiä ergogeenisia apukeinoja Oulun yliopiston fysiologian laitoksella. Anssi laatii urheilijoille ja kuntoilijoille ruokavalioita ja lisäravinneohjelmia. Hänelle voit lähettää sähköpostia osoitteeseen anssi.manninen@oulu.fi. Kirjallisuutta 1: American Dietetic Association, Dietitians of Canada ja American College of Sports Nutrition (2000). Joint position statement: nutrition and athletic performance. Medicine & Science in Sports & Exercise, 32, 2130-2145. 2: Bucci, L. ja Unlu, L (2000). Proteins and amino acid supplements in exercise and sport. Kirjassa: Energy-Yielding Macronutrients and Energy Metabolism in Sports Nutrition (toim. J. Driskell ja I. Wolinsky), s. 191-212. Boca Raton, FL: CRC Press. 3: Chittenden, R. (1907). The Nutrition of Man. London: Heinemann. 4: Di Pasquale, M. (2000). Proteins and amino acids in exercise and sport. Kirjassa: Energy-Yielding Macronutrients and Energy Metabolism in Sports Nutrition (toim. J. Driskell ja I. Wolinsky), s. 119-162. Boca Raton, FL: CRC Press. 5: Di Pasquale, M. (1997). Amino Acids and Proteins for the Athlete: The Anabolic Edge. Boca Raton, FL: CRC Press. 6: FAO/IAEA/WHO (1996). Trace Elements in Human Nutrition and Health. Geneva: WHO 7: Lemon, P. (2000a). Beyond the zone: protein needs of active individuals. Journal of American College of Nutrition, 19, :513-521. 8: Lemon, P. (1998). Effects of exercise on dietary protein requirements. International Journal of Sport Nutrition, 8, 426-447. 9: Lemon, P. (1995). Do athletes need more dietary protein and amino acids? International Journal of Sports Nutrition, 5, 39-61. 10: Lemon, P. (1992). Effect of exercise on protein requirements. Kirjassa: Foods, Nutrition and Sports Performance: An International Scientific Consensus organized by Mars, Incorporated with International Olympic Committee patronage (toim. C. Williams ja J. Devlin), s. 65-86. London: E & FN Spon. 11: Lemon, P., Yarasheski, K. ja Dolny, D. (1985). The importance of protein for athletes. Sports Medicine, 1, 474-484. 12: Millward, D. (1999). Inherent difficulties in defining amino acid requirements. Kirjassa: The Role of Protein and Amino Acids in Sustaining and Enhancing Performance (toim. Committee on Military Nutrition Research of the Food and Nutrition Board), s. 169-216. Washington, D.C.: National Academy Press. 13: Millward, D., Bowtell, J., Pacy, L. ja Rennie, M. (1994). Physical activity, protein metabolism and protein requirements. Proceedings of the Nutrition Society, 53, 223. 14: Rennie, M ja Tipton, K. (2000). Protein and amino acid metabolism during and after exercise and the effects of nutrition. Annual Review of Nutrition, 20, 457-483. 15: >Rennie, M. (1999). Physical exertion, amino acid and protein metabolism, and protein requirements. Kirjassa: The Role of Protein and Amino Acids in Sustaining and Enhancing Performance (toim. Committee on Military Nutrition Research of the Food and Nutrition Board), s. 243-253. Washington, 16: D.C.: National Academy Press. Rennie, M. (1996). Influence of exercise on protein and amino acid metabolism. Kirjassa: Handbook of Physiology: Exercise (toim. R. Terjung), s. 995-1035. Bethesda, MD: American Physiological Society. 17: Tarnopolsky, M., Atkinson, S., MacDougall J., Chesley, A., Phillips, S. ja Schwarch H. (1992). Evaluation of protein requirements for trained strength athletes. Journal of Applied Physiology, 73, 1986-1995. 18: Urheilijan ravitsemus työryhmä (1990). Urheilijoiden ravitsemussuositukset. Lääkintöhallituksen julkaisuja. 5/1990. Helsinki: Lääkintöhallitus. 19: Valtion ravitsemusneuvottelukunta (1998). Suomalaiset ravitsemussuositukset. KomM 1998;7. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. 20: Williams, M. (1998). Nutritional ergogenic aids/supplements and performance. Kirjassa: Oxford Textbook of Sports Medicine (toim. M. Harries, C. Williams, W. Stanish ja L. Micheli), s. 126-138. Oxford, UK: Oxford University Press. 21: Williams, M. (1999). Nutrition for Health, Fitness and Sport. New York: WCB/McGraw-Hill. 22: Wilmore, J. ja Costill, D. (1999). Physiology of Sport and Exercise. Champaign, IL: Human Kinetics.