Luin tässä juuri Sport-lehteä. Erityisesti huomioni kiinnittyi artikkeliin syömishäiriöstä kärsivään entiseen anorektikkoon, joksi itsenikin tunnistan. Huomaan, että aina kun yksi kilo tulee (omasta mielestäni) liikaa, alkaa julmetunmoinen hikitreeni ja kalorinlaskenta. Tosin ne kalorit pitää sit laskea vedestäkin, joten anoreksia pitäisi minun kohdalleni muuttaa nimikkeeksi idioreksia. Voiko entinen anorektikko koskaan toipua kokonaan tavalliseksi, ruoasta nauttivaksi, kohtuullisesti kuntoilevaksi ihmiseksi? Miten päästä irti peilikuvasta, joka aamuisin huutaa päin näköä miten läski olet ja miten kuvittelet kehtaavasi astua ulos ovesta. Olet sentään j****ta syönyt puoli porkkanaa!! Ei ikinä uskoisi, että olen joskus jopa synnyttänyt. Ja sillä hetkellä raskaus on ollut ainoa tekosyyni hyväksyä paisuva olemukseni. Ja jos järjellä ajattelen, minussa ei ole mitään vikaa. Suorastaan kauniiksi ovat kehuneet. Silti oma mieli kehittää mitä merkillisempiä syitä olla hyväksymättä omaa itseä, ainakaan sellaisena kun mitä se nyt sattuu olemaan. Laskin tuossa juuri tämän päivän aikana syödyt (ja juodut) kalorini. Tasan 1054. Perusaineenvaihduntani on vähintään 1500 kaloria per vuorokausi. Ja silti minusta tuntuu, että olen taas syönyt liikaa ja että huomenna kyllä pistän ruokavalion uusiksi.
Välillä tunnen oloni paitsi läskiksi, myös äärimmäisen tyhmäksi. Kuka itseään kunnioittava ihminen ei mukamas kykene katsomaan peiliin ilman inhoreaktiota? Miksi omaa vartaloa on niin valtavan vaikea hyväksyä? Miten paljon onnellisuutta kuluttaakaan turha murehtiminen.. Säälittää katsoa niitä nuoria naisia, jotka olettavat vatsamakkaroittensa näkyvän timbuktuun asti, kun oikeasti heidän pitäisi vain keskittyä elämään ja nauttia siitä. Sen sijaan (kaikki minun kaltaiseni perfektionistit) pumppaavat salilla hiki hatussa saamatta mielestään mitään muuta aikaan kun nivelvammoja. Mikään ei riitä. Tulisipa nyt tämän blogikirjoituksen perään joukko ihania miehiä, joilla ei ole vastaavaa ulkonäköfriikkiyttä, sanomaan että vaikka en sinua näe, olet takuulla maailman kaunein nainen! (toiveajattelussa on hyvä elää..)
Tämän vuodatukseni tarkoituksena ei nyt ollut tilittää vain valtavaa harmitustani leviävästä takamuksestani, vaan ennemminkin tsempata niitä naisia, joilla sellaista leviämisuhkaa ei ole. Älkää ruvetko siis tuhlaamaan elämää peilin edessä! Peili ei anna anteeksi ikinä. Peili ei armahda, eikä se koskaan tule sanomaan, että olet täysin riittävän hyvä tuollaisena. On hyvä asia pitää itsensä terveenä ja hyvinvoivana, siihen täytyykin pyrkiä. Mutta kunpa tämä maailma, itseni mukaan lukien, pääsisi sairaudesta nimeltä itsekriittisyys, "täydellisyys" ja voisi vihdoin katsoa ulos ja huomata, elämä on tässä ja nyt. Se ei saa hävitä laihduttamiseen. Eikä ortoreksiaan. Eikä liikuntariippuvuuteen. Believe me, olen käynyt läpi ne kaikki.
Nyt haluaisin saada siitä rauhan ja nauttia elämästä.
Aloitanpa siis uuden elämän. Kehotietoisena, mutta ei sairaana.
Tsemppiä kaikki sielunsiskot! Olkaa ylpeitä kropastanne, oli se millainen hyvänsä! Ei meitä olisi tällaisiksi luotu, jos siinä olisi jotain vikaa. WE ARE PERFECT!!!!!!!
(-------> juoksee huomenna salille ja syö levyn suklaata palkinnoksi)