Hiilihydraatit

Määrittely

Hiilihydraatit ovat pääasiallisin energian lähde, mutta luonnossa/elimistössä niillä on myös muita tärkeitä tehtäviä. Monimutkaisissa kemiallisissa prosesseissa ne toimivat hiilen lähteinä ja eriasteisina aineenvaihdunnallisina esiasteina, osina mm. glykolipideissä, koentsyymeissä ja nukleinihapoissa. Ne voivat muuttua (hapettua/pelkistyä) tai muodostaa eettereitä, estereitä, amiini- ja fosforijohdannaisia sekä polyhydroksialkoholeja aldoni-, aldaari- tai uronihapoja. Nimensä mukaisesti hiilihydraatit sisältävät hiiltä ja vettä. Tarkemmin määriteltynä hiiltä, vetyä ja happea, joista kahta jälkimmäistä ainesosaa suhteessa 2:1Vaikka urheilijan tai valmentajankaan kannalta ei ole kovin tarkoituksenmukaista perehtyä jokaiseen kemialliseen kiemuraan, on perusasioiden hallinta monessa mielessä hyödyllistä. Näin on suhteellisen helppo arvioida esim. Onko ravinnosta saatava hiilihydraattimäärä riittävä, vai tarvitaanko energiajauheita ja patukoita, ja jos tarvitaan missä tilanteessa.

Ryhmät

Hiilihydraatit jaetaan kolmeen pääryhmään. Ne ovat ; mono-, oligo-, ja polysakkaridit. Monosakkaridit muodostavat oman yksikkönsä ns. "peruselementin", josta kaikki muut ryhmät koostuvat. Oligosakkaridit muodostuvat 2-9 monosakkaridista ja polysakkaridit kymmenestä tai useammasta monosakkaridista tai niiden johdannaisista.

Monosakkaridit

Luonnossa esiintyy yli 200 erilaista monosakkaridia, joiden luokitus määritellään niissä esiintyvien hiiliatomien mukaan. Kolme hiiltä sisältävää monosakkaridia kutsutaan trioosiksi, neljä hiiltä tetroosiksi, viittä pentoosiksi, kuutta heksoosiksi, seitsemää heptoosiksi, kahdeksaa otsoosiksi ja yhdeksää nonoosiksi. Tärkeimpinä / suurimpina monosakkaridien ryhmää ravinnossa näyttelevät heksoonit, D-glukoosi (dekstroosi), D-galaktoosi, D-fruktoosi ja D- mannoosi, joista glukoosi on merkittävin.

Oligosakkaridit

Voidaan jakaa moneen ryhmään (2-9. Di-, trisakkaridit jne.) niiden sisältämien monosakkaridien mukaan. Vaikka luonnossa tavataan lukuisa määrä erilaisia oligosakkarideja ravinnosta saatavat, merkittävimmät oligosakkaridit ovat disakkaridit, ( diheksoosit ) sakkaroosi = glukoosi - fruktoosi, maltoosi = glukoosi-glukoosi ( muodostuu ruoansulatuksessa tärkkelyksestä ) ja laktoosi = glukoosi - galaktoosi. Muita disakkarideja esiintyy vai hyvin pieninä määrinä ja ne syntyvät palysakkaridien, oligosakkaridien ja glykosidien ( glykosidi = sokeri esim. fruktoosi ...fruktosidi, jossa sokeriosaan on sidottuna jokin toinen, siitä hydrolyysin avulla irtoava osa ) pilkkoutuessa.

Polysakkaridit

Useiden monosakkaridien muodostama suurimolekyylinen sokeripolymeeri, jota kutsutaan yleisesti myös tärkkelykseksi. Luonnossa polysakkaridit esiintyvät moninaisina kokoonpanoina, muodostaen ja osaltaan määräten solujen seinämiä ja niiden jäykkyyttä. Glykogeenin muodossa se toimiii energiavarastona ja vettä sitomalla se suojaa sekä kudoksia että solukkoja. Yleisimmät ravinnosta saatavat energiapitoiset/ imeytyvät polysakkaridit ovat amyloosi, amylopektiini ja glykogeeni. Imeytymättömiin polysakkarideihin puolestaan kuuluvat mm. pektiini, inuliini, selluloosa, hemiselluloosa ja erilaiset kumit.

Tärkkelys

Tärkkelyspitoisia kasvikunnan tuotteita kuten riisiä, perunaa, maissia, tapiokaa, vehnää ja bataattia käytetään pääasiallisena energian lähteenä suurimmassa osaa maailmaa. Tärkkelys koostuu kahdesta erilaisesta sokeriketjusta, amyloosista ja amylopektiinistä. Amyloosi on niin sanottu suoraketjuinen glykoosipolymeeri, jota edellä mainitut kasvit sisältävät noin 15-26 %. Amyloosia kutsutaan puolestaan haaraketjuiseksi glykoosipolymeeriksi, jota nämä kasvit sisältävät noin 74 - 84 %.

Molekyylipaino ja Glykeeminen indeksi

Erilaiset hiilihydraatit (sokerit ) omaavat erilaiset molekyylipainot. Yksityiskohtiin syvällisemmin paneutumattayleistyksenä voidaan todeta; mitä yksinkertaisempi hiilihydraatin rakenne, sitä alhaisempi molekyylipaino esim. fruktoosin ja glukoosin molekyylipaino (mp) on 180, sakkaroosin ja laktoosin 360. Amyloosin molekyylipaino on noin 150.000 ja amylopektiinin mp vaihtelee 40.000 - 1.000.000 välillä. Joskus esitettiin arvioita siitä, että sokerin molekyylipainolla olisi suora yhteys sen aiheuttamaan veren sokerin nousuun. Mitä pitkäketjuisemmasta sokerista ja suuremmasta molekyylipainosta kyse, sitä hitaampi vaikutus veren sokeriin, ajateltiin. Nykyään kuitenkin tiedetään, että tämä olettamus ei ole täysin paikkaansa pitävä. Kahdella molekyylipainoltaan täysin samanlaisella sokerilla kuten fruktoosilla ja dekstroosilla on hyvin erilainen vaikutus veren sokerin nousuun. Fruktoosin on hidas ja dekstroosin erittäin nopea.

Mielenkiintoista on, että amylpektiinin jonka molekyylipaino saattaa olla kuusi kertaa korkeampi kuin amyloosin, omaa myös huomattavasti nopeamman vaikutuksen veren sokeriin. Tämä johtuu siitä, että amyloosin entsymaattinen hajoaminen ruoansulatuskanavassa on hitaampaa. On kiinnostavaa nähdä milloin amyloosin käyttö lisäravinteissa lisääntyy. Nykyään markkinoidaan korkean molekyylipainon omaavia hiilihydraattivalmisteita, joiden kerrotaan olevan "hitaaasti energiaa luovuttavia". Kuten edellä todettiin amylopektiini omaa korkeimman molekyylipainon, joten energiajauheiden hyvin korkea molekyylipaino osoittaa melko suurella todennäköisyydellä sen, että ne sisältävät runsaasti amylopektiinia, jonka verensokerivaikutus on melko nopea. Vehnä, maissi, riisi, peruna ja tapioka sisältävät runsaasti amylopektiinia, niinpä myös kaikkien näiden kasvien vaikutus veren sokeriin on suhteellisen nopea. Paljon riippuu kuitenkin siitä, miten kyseistä kasvia on jalostettu, ja miten siitä valmistetut ruoka- aineet on käsitelty ja/tai mitä muita aineita niihin on lisätty.. Nykyään erilaisten elintarvikkeiden verensokerivaikutusta pyritään kuvailemaan Glykeenisen indeksin avulla. Mitä korkeampi arvo sitä voimakkaampi vaikutus, ja mitä alhaisempi arvo, sitä hitaampi ja tasaisempi vaikutus veren sokerin nousuun. Mikäli jonkin aineen tai tuotteen glykeeminen indeksi halutaan selvittää, on se mitattava aina erikseen.

Ruoka-aineiden glykeeminen indeksitaulukko

Mitä glykeemiseen indeksiin tulee, yleistyksenä on joskus todettu, että valitsemalla matalan indeksiarvon omaavia ruoka-aineita ja välttämällä korkeaindeksisiä edistetään parhaiten terveyttä ja suorituskykyä. Tähän yleistys sisältää kuitenkin muutamia harkitsemisen arvoisia seikkoja.

1.Näyttää siltä, että harjoituksen jälkeen olisi hyödyllistä nauttia sellaisia hiilihydraatteja joiden, veren sokeria nostava vaikutus on voimakas. Tästä seuraa voimakas insuliinitason nousu, mikä edesauttaa rasituksessa menetetyn glykogeenin palautumista. Tutkimukset osoittavat, että lisäämällä hieman proteiinia hiilihydraattijuomaan voidaan saada aikaan jopa voimakkaampi insuliinineritys , kun pelkkää hiilihydraattijuomaa nauttimalla. Toisaalta tiedetään myös pelkän proteiinin, joidenkin aminohappojen ja niiden lyhyiden yhdistelmien ( peptidien ) vaikuttavan insuliinin eritykseen. On esitetty myös ajatuksia, joiden mukaan kohtalaisen GI arvon omaavat tuotteet/ elintarvikkeet olisivat hyvä vaihtoehto myös harjoittelun jälkeen. Kyse on pitkälti siitä, miten jyrkäksi nousu ja laskukäyrä muodostuu tietyllä aikavälillä, ja miten nautitut hiilihydraatit edistävät parhaiten glykogeenivarastojen palautumista. Käsitys perustuu osaltaan siihen, että nopeavaikutteisten hiilihydraattien nauttimisen jälkeen veren sokeri saattaa nousta rajusti ensimmäisen -30 minuutin aikana, minkä jälkeen seuraa jyrkkä alamäki, josta johtuen veren sokeriarvo saattaa ( n. 1,5 tunnin kuluttua ) päätyä jopa lähtöarvoa alhaisemmalle tasolle. Toisaalta glykeemistä indeksiä mitattaessa nautitaan aina yksi annos tiettyä ruoka-ainetta tai tuotetta, minkä jälkeen verensokerivaikutusta tarkkaillaan n. puolentoista tunnin ajan. Tilanne ei siis aina vastaa todellisuutta, kun puhutaan rasituksen jälkeisestä ravitsemuksesta. Lisäksi runsaan sokerimäärän nauttimiseen liittyy imeytymisongelmia. Sen sijaan, että hiilihydraatit ja neste imeytyisivät, nestettä alkaa erittyä suoleen ei siis suolesta elimistöön. Tämä saattaa aiheuttaa vatsavaivoja ja nesteen menetystä. Tässä yhteydessä on lisäksi mainittava, että yksilöllisistä piirteistä ja elintavoista johtuen, lihasten insuliiniherkkyys saattaa vaihdella melko paljon. Tämä ei koske ainoastaan ylipainoisia tai sairaita , vaan jossain määrin myös täysin terveitä ja normaalipainoisia. Lawrence J. Mandarinon (PhD, Departmet of Diabetes, Dep.of Med. and Biochamistry, University of Texas Health Sciance Center at San Antonio) mukaan terveillä ja hyväkuntoisilla henkilöillä on havaittu Insuliiini stimuloidun glukoosin imeytymisessä kaksin-, kolminkertaisia eroja. Voidaanko siis sanoa, että määrätty prosentti normaalipainoisistakin henkilöistä on insuliinirasistensseja ? Insuliinirasistenssi tarkoittaa tilaa, jossa insuliinin teho elimistössä on heikentynyt. Siihen liittyy mm. häiriintynyt glukoosiaineenvaihdunta ja paastohyperinsulinemia (normaalia runsaampi määrä insuliinia veressä).

2.Toinen poikkeus koskee ravitsemuksellisesti arvokasta ruokaa. Glykeenisten indeksitaulukoiden tultua suosituiksi , niin ulkomaisissa kun kotimaisissakin julkaisuissa saattoi lukea artikkeleita, joissa ruokien sopivuuta arvosteltiin vain taulukon pohjalta. Tämänkaltainen yleistys on kuitenkin melko yksioikoista, eikä se ota huomioon ruoan ravitsemuksellisia/ terveydellisiä ominaisuuksia. Lisäksi on huomioitava se seikka, että vain harvoin ruokavalio on niin yksipuolinen, että se sisältäisi vain yhtä tiettyä ruoka-ainetta esim. tärkkelyspitoista riisiä tai perunaa, joka aiheuttaisi nopean verensokerin nousun/laskun. Ateriat ovat yleensä yhdistelmiä, jotka sisältävät kaikkia energiaravintoaineita ( rasvaa, proteiinia, hiilihydraatteja ) sekä kuituja, mistä johtuen sekalaisen ruokamassan vaikutus verensokeriin on tasaisempaa. Onko glykeeninen indeksitaulukko sitten turhanpäiväinen ? Ei ehkä täysin, mutta sen merkitystä on turha liiaksi korostaa. Kun oppii ymmärtämään terveellisen ja tasapainoisen ravinnon merkityksen hyvinvoinnille, oppii myös kokoamaan ruoka-annoksensa oikein. Näin ollen korkeaindeksisetkään ruoka-aineet eivät muodostu ongelmaksi. GI -taulukosta on merkittävämpää hyötyä silloin, kun puhutaan sellaisenaan nautittavista tuotteista, kuten energiapatukoista, ateriankorvikkeista, juomista, leivistä tai hedelmistä. Taulukon avulla voi helposti selvittää esim. mikä tuote tai ruoka sopii verensokerivaikutukseltaan parhaiten välipalaksi. Välipalaksi sopivia ovat esim. banaani, omena, Snickers (kyllä kyse on suklaapatukasta), kuitupitoinen voileipä (juusto, kinkku, voi) pähkinät, maito, jogurtti ja marjat. Sen sijaan monien välipala-, ja urheilupatukoiden verensokerivaikutukset voivat olla yllättävän kovia. Mikäli käytät tämänkaltaisia valmisteita, älä tyydy myyjän ; musta tuntuu arvioihin, vaadi mustaa valkoisella.

Tehtävät ja varastot

Elimistö käyttää hiilihydraatteja pääasiallisena energianlähteenä sekä vakaan veren sokeritason ylläpitäjänä. Ravinnon hiilihydraatit, joista suurin osa on yleensä tärkkelystä pilkkoutuvat elimistössämme glukoosiksi. Glukoosi varastoituu kehoomme glykogeenin muodossa. Noin 1 % lihasten (250-500g), ja 6% maksan (75-100g) painosta on glykogeenia. Hyväkuntoiset ja pitkään harjoitelleet henkilöt kykenevät varastoimaan enemmän hiilihydraatteja elimistöönsä kun harjoittelemattomat henkilöt. Kaikesta huolimatta hiilihydraatit muodostavat vain pienen (n.1%) osan kaikesta kohoon varastoituneesta energiasta ja kkykenevät tyydyttämään esim. aivojen glukoosin tarpeen vain muutamiksi päiviksi. Lähes kaikki lihasten glykogeeni muodostuu verenkierron sisältämästä glukoosista , joka voidaan käyttää energiaksi ainoastaan lihaksissa . Tämä johtuu siitä, että lihaksissa ei ole entsyymiä, joka pystyisi muodostamaan solukalvoja läpäisevää vapaata glukoosia. Lihaksista purkautuva pyruvaatti ja laktaatti voi sitä vastoin muuttua maksassa glukoosiksi, jolloin se pääsee verenkiertoon. Toistaiseksi glukoosin ja lihasten suhteeseen liittyy joitakin tuntemattomia tai sellaisia mekanismeja joiden tarkkaa merkitystä ei ymmärretä. Toisinaan on voitu havaita, että lihakset saattavat vapauttaa hyvin pienen määrän glukoosia harjoituksen alussa. Jää nähtäväksi miltä osin nykykäsitykset muokkautuvat tutkimusten edetessä. Maksa toimii glykogeenivarastona, josta tarvittavaa glukoosia voidaan purkaa. Nämä varastot pystyvät turvaamaan elimistön glukoositason jopa 18 tunniksi. Normaalisti veren glukoosipitoisuus pysyy siten suhteellisen tasaisena paastotilassakin ( 3,9-5,8 ). Vaikka glukoosin vapautuminen maksasta, erityisesti pitkäkestoisen harjoituksen aikana on tärkeää, on lihasten glykogeeni suhteellisesti tärkeämpi energianlähde kun vereen glukoosi. Kokeiden perusteella on havaittu, että lihasglykogeeni osuus energiantuotosta on 3-5 kertaa suurempaa kun veren sokerin. ( pitkäkestoinen? submaksimaalinen harjoitus ).Aivojen ja hermoston toiminta sitä vastoin tukeutuu suurelta osin veren glukoosiin, joten tältä kannalta katsottuna myös veren sokerilla on merkitystä. Vaikka hiilihydraatit ovat tärkeä energian lähde, ei ravinnon kuitenkaan välttämättä tarvitse sisältää hiilihydraatteja, sillä ihmiskeho pystyy tuottamaan glukoosia toisellakin tapaa. Tätä tapaa kutsutaan glykoneogeneesiksi. Siinä riittävä veren sokeritaso turvataan syntetisoimalla glukoosia aminohappojen hiilirungoista (proteiinin osa), pyruvaatista, laktaattista ja glyserolista. Tämä prosessi on sikäli merkittävä, että sen avulla elimistö pystyy turvaamaan aivojen glukoosinsaannin lähes kaikissa olosuhteissa. Aivot tarvitsevat polttoaineekseen n. 140 g glukoosia vuorokaudessa. Aivoilla, kuten koko elimistöllä on kuitenkin kyky sopeutua vähäiseen hiilihydraattimäärään ja alhaisempaan veren glukoositasoon, mikäli totuttelu tapahtuu hiljalleen. Aivot voivat käyttää energiakseen myös ketoaineita ( rasvahappojen aineenvaihdunnassa syntyneitä tuotteita ) Ravinnon ei siis tarvitse sisältää lainkaan hiilihydraatteja, mikäli rasvaa ja valkuaisaineita saadaan riittävästi. Solut käyttävät pääasiassa glukoosia, mutta myös rasvaa energian tuottamiseen. Kun glukoosin määrä energiaksi vähenee, alkaa plasman vapaiden rasvahappojen määrä kasvaa. Rasvahappojen määrän kasvaessa solut käyttävät niitä kasvavassa määrin energiaksi. Rasvojen hapettuessa syntyy aineita, jotka kiihdyttävät glykoneogeneesiä ja hidastavat glykolyysiä. Toisin sannoen, solujen käyttäessä energianlähteenään rasvahappoja vähenee/hidastuu glukoosin käyttö lihaksissa ja maksassa. Tämän lisäksi maksassa hapettuneet rasvahapot vaikuttavat myös glukoosin aineenvaihduntaan. Glukoosin siirtyminen verenkiertoon kasvaa ja glykogeenin varastoituminen maksaan hidastuu.

Hiilihydraatit ja rasitus

Mistä tahansa urheilusuorituksesta puhuttaessa hiilihydraatit (glukoosi, glykogeeni) ovat ensisijainen energianlähde. Lepäävä lihas puolestaan käyttää tehokkaasti rasvaa energianlähteenään. Pitkäkestoisen suorituksen tai paaston aikana rasvan käyttö energiaksi lisääntyy, samoin glygoneogeneesi toiminta kiihtyy. Lyhytkestoisissa suorituksissa hiilihydraatit ovat pääasiallinen ja ainoa merkittävä energiaa lähde. Ravinnon sisältämä energia muuttuu elimistössä ATP (adenosine triphosphate ). jota kaikki elävät solut käyttävät energianlähteenään (mahdollista on, että myös muut nukleotidit toimia energian luovuttajina, mikäli ATP:n energia on ensin siirtynyt niille). Lihaksissa oleva kretiinifosfaatti toimii myös tärkeänä energianlähteenä. Glukoosin aerobisen hajoamisen tuloksena syntyy 36 ATP-molekyyliä mutta anaerobisen hajoamisen tuloksena 3 ATP-molekyyliä. Vaikka rasva sisältää enemmän energiaa ja siitä muodostuu huomattavasti enemmän ATP:tä (436)on rasvan mobilisointi energiaksi pitkällisempi prosessi kun glukoosin. Ravintorasvojen määrää lisäämällä ei siis voida ensisijaisesti korvata sitä energiamäärää, joka urheilusuoritukseen vaaditaan.

Käyttämämme ravinnon kokonaisenergiamäärästä noin puolet saadaan hiilihydraateista. Tämä vastaa myös yleisesti annettuja suosituksia . Urheilijoille ja kuntoilijoille sopiva määrä voi vaihdella 40 - 70 %:iin, jopa yli. Paljon riippuu siitä, miten paljon, kuinka kovaa ja millaista lajia harrastetaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että kahdella ulkoisesti samankokoisella, ja painoisella henkilöllä saattaa olla useiden satojen kalorien ero energiantarpeessa, joten myös hiilihydraattien tarve vaihtelee. Nyrkkisääntö kuuluu: mitä enemmän ja kovempaa harjoitellaan sitä enemmän hiilihydraatteja tulisi nauttia. Kestävyysurheilijat esim. pitkänmatkan pyöräilijät tarvitsevat runsaasti energiaa, joten heidän ruokavalionsa tulisi sisältää runsaasti kaloreita erityisesti hiilihydraatteja. Hiilihydraattien suositusmäärät painokiloa kohden vaihtelevat 3-12+ grammaan.

Kysymys/vastauspalstoilla käydessä huomaa ikuisen ja saman ongelman; kuinka paljon hiilihydraatteja, proteiinia tai rasvaa pitäisi ruokavalion sisältää. Ei ole olemassa mitään ainoaa oikeaa vastausta, mutta yleisestä käsityksestä poiketen 3-4 kertaa viikossa ,perinteistä kehonrakennusharjoittelua harrastava henkilö kuluttaa suhteellisen vähän energiaa, joten liiallinen hiilihydraattien nauttiminen voi muodostua heidän kohdallaan vyötäröä kiertäväksi ongelmaksi.

Vaikka painoharjoittelun harrastajille on taarjolla erilaisia " massajuomia" on niiden käyttö yleensä täysin tarpeetonta. Riittävä määrä hiilihydraatteja saadaan helposti ravinnosta. Oikeastaan ongelma voi pikemminkin olla liiallinen hiilihydraattien nauttiminen ja siitä seuraava ylimääräisen rasvan kertyminen. Vaikka hiilihydraattien muuntuminen rasvaksi onkin energiaa vievä prosessi monet painoharjoittelijat lihovat nimenomaan massa, maltodekstriini ja energiamössöillä lotraillessa. Mainonnasta johtuen monet ovat saaneet sellaisen käsityksen, että massajuomia juomalla lihakset kasvavat. Kyseessä on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Mikäli et välitä terveydestäsi etkä ulkonäöstäsi, suhteellisesta voimasta puhumattakaan väittämä pitää osaltaan paikkansa. Runsaskalorisia juomia nauttimalla lihasmassa lisääntyy jonkin verran , mutta myös rasvan määrä kasvaa kiitettävästi. Yleistä käsityksestä poiketen lihavat ihmiset eivät siis ole vain lihavia vaan heillä on myös enemmän lihasmassaa, vaikkakaan se ei näy. Rasvan poissaaminen on sitten jo oma urakkansa.

Lopuksi

Ravitsemuksesta puhuttaessa ehkä huomionarvoisin seikka on yksilöllisyys ja monimuotoisuus. Alan kirjallisuutta tutkiessa on helppo havaita, että kyse ei ole vain jostain tietystä aineesta tai sen suositusmäärästä, vaan lukuisien toimintojen ja aineiden suhteista, toimintakyvystä ja yhteisvaikutuksista.. Ihmiskeholla on myös uskomaton kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin, mistä johtuen saman urheilulajin harrastajat voivat saavuttaa hyviä tuloksia kovinkin erilaisia ravitsemustottumuksia noudattaen.

Veren glukoosipitoisuuteen ja hiilihydraattien imeytymiseen vaikuttavat mm. seuraavat tekijät - hormonien eritys, ruoan koostumus, tärkkelyksen rakenne ja määrä, kuidun määrä ja laatu, entsyymien aktiivisuus ja toiminta, ohutsuolen liike, ruokailutapa, ja hermostolliset tekijät. Usein kiistellään siitä millainen ravitsemusprotokolla olisi paras. Monet "ravintogurut" määrittelevät tarkasti millaista ravitsemussysteemiä kunkin urheilulajin harrastajan tulisi noudattaa. Lukijoiden on kuitenkin aina syytä muistaa, että kyse on yleistyksestä, ei jokaisen yksilön kannalta optimaalisesta vaihtoehdosta. Ani harvoin painotetaan sitä seikkaa, että yksilöllisistä, biokemiallisista piirteistä johtuen jokaisen on viimekädessä " viilattava" itselleen sopivin käytäntö. Toisilla henkilöillä on kyky käyttää tehokkaammin rasvaa energiaksi, toiset vaativat enemmän kaloreita ja toisten elimistö erittää suuremman määrän erilaisia lihaskasvua kiihdyttäviä hormoneita. Laboratoriokokeissa käydessään jokainen voi havaita, että käsite "normaali" mahtuu laajaan viitearvoskaalaan.

Martti Nappari - 29.10.2001 15:25